Mattie Lubchansky on kirjoittanut ja kuvittanut useita sarjakuvaromaaneja, mukaan lukien jännittävä Boys Weekend (2023), mutta hänen uusin teoksensa, Simplicity, erottuu aiempien joukosta. Vaikka siinä näkyykin hänen terävä huumorintajunsa ja vahva kuvitustyylinsä, tarina sukeltaa ajankohtaisiin teemoihin – tutkien kommuuneja, jotka rajaavat kultteja, ja sokean omistautumisen vaaroja.
Vogue haastatteli Lubchanskya siitä, miten Simplicity paketoi suuria ajatuksia, hänen pitkäaikaisesta kiinnostuksestaan kultteja kohtaan, tekoälyn uhasta taiteelle sekä hänen lähestymistavastaan dystooppisten maailmojen kuvaamiseen. Keskustelu on lyhennetty ja selkeytetty.
Vogue: Miten Simplicityn luominen erosi aiemmista sarjakuvaromaaneistasi, Boys Weekend ja The Antifa Super-Soldier Cookbook?
Mattie Lubchansky: Ihmiset usein sanovat, että jokainen uusi kirja opettaa kirjoittamaan uudelleen, ja se päti minuunkin kohdallani. Kaikki kolme kirjaani ovat olleet hyvin erilaisia. The Antifa Super-Soldier Cookbook syntyi lyhytmuotoisista poliittisista sarjakuvistani. Boys Weekend ei ollut omaelämäkerrallinen, mutta se sai inspiraationsa henkilökohtaisista kokemuksista – muokkasin niitä muuttamalla yksityiskohtia, sijoittamalla tarinan tulevaisuuteen ja lisäämällä satiiria.
Simplicityssä aloitin päähenkilöstä, Luciuksesta, ja rakensin maailman hänen ympärilleen. Tällä kertaa teinkin tutkimusta, mitä en yleensä tee, ja työn edetessä lisäsin tarinaan yhä uusia kerroksia. Boys Weekend käsitteli yhtä keskeistä ajatusta – että transihmiset ovat ihmisiä – kun taas Simplicity tuntuu tungevan neljäkymmentä ajatusta samaan pakettiin.
Vogue: Mikä sai sinut tutkimaan kommuuneja ja kultteja?
Lubchansky: Olen aina ollut pakkomielteinen kultteihin – edellisessä kirjassanikin esiintyy yksi. Tajusin Simplicityn viimeistellessä, että molemmat tarinat pohjautuvat samankaltaisiin perusteisiin. Kommuuneista on viime aikoina puhuttu paljon. Viime vuosikymmeninä on nähty paljon queer-eristäytymistä, ja viime aikoina transseparatistisia liikkeitä. Jos olet queer suurkaupungissa, olet todennäköisesti tuntenut jonkun, joka on yrittänyt perustaa maatilan ystäviensä kanssa.
Tutkimuksen yhteydessä luin 1800-luvun esimarxistisista sosialistiryhmistä. Nykyinen maailma on tietysti erilainen, mutta samankaltaisuus piilee siinä, kuinka ihmiset kokevat elämiensä mullistuvan – he ovat menettäneet otteensa tulevaisuudesta, kehoistaan ja yhteisöistään. Se synnyttää vetoa uuden yhteiskunnan perustamiseen, ajatuksen: Kaikki näkevät, kuinka hienoa se on. Olen aina miettinyt, mikä saa ihmisen hylkäämään kaiken liittyäkseen näihin ryhmiin.
Vogue: Päähenkilösi Lucius kohtaa taiteen karun todellisuuden kapitalismissa. Mikä huolestuttaa sinua teknologian kasvavasta roolista taiteen maailmassa?
Lubchansky: Kaikki. Taiteen kuolema, esimerkiksi. [Nauraa.] Viime vuoden aikana olen tajunnut, että taiteen tekeminen – jopa harrastuksena – on niin perustavanlaatuinen osa ihmisyyttä. Se on kliseistä, mutta ajattele luolamaalauksia. Yksi ensimmäisistä asioista, joita ihmiset tekivät, oli jättää kädensijojensa jälkiä seiniin. Luova halu on aina ollut olemassa, ja se säilyy aina.
On järjetöntä, että teknologiakehittäjät haluavat eliminoida taiteen ensimmäisenä – jotta voisimme tehdä mitä? Lähettää lisää sähköposteja? En tiedä, mitä he kuvittelevat minun tekevän vapaa-ajallani. Useimmat eivät ole ammattitaiteilijoita, mutta monilla on luovia harrastuksia. Jos korvaat sen tekoälyn luomalla sisällöllä, mitä jää jäljelle? "Tehdä sen puolestasi" tai mitä tahansa – se on vain turhaa. Uskon, että näillä ihmisillä on kuolemanhalu, jopa vihataiteilijoita kohtaan. He kadehtivat niitä, joilla on mielikuvitusta, koska heiltä itseltään se puuttuu, ja he näyttävät melkein päättäneen tuhota sen.
Miltä tuntuu kirjoittaa ja kuvittaa dystooppinen tulevaisuus, kun eletään... nykyisessä dystopiassamme?
Se on outoa – kirjoitin tämän kirjan kaksi vuotta sitten ja viimeistelin kuvituksen yli vuosi sitten, kun asiat olivat huonosti mutta eivät niin selkeästi dystooppisia. Silloin maailmassa tapahtui paljon asioita, jotka sytyttivät työni – asioita, jotka vaativat vastarintaa. Kirjan parissa työskennellessäni Gazan kansanmurha oli käynnissä, ja Cop Cityn vastaiset mielenosoitukset Atlantassa levisivät. Tuntuu, että minun on jatkuvasti siirrettävä tarinoitani kauemmaksi tulevaisuuteen, koska nykyhetkemme on jo niin synkkä, että sen liioitteleminen ei ole edes mielenkiintoista – se on vain masentavaa ja kauheaa.
Kirjoittaessani kysyin itseltäni: Jos mikään ei muutu, mitä tapahtuu? Jos emme toimi, emme tee tarpeen olevaa – miltä yhteiskunnallinen romahdus näyttäisi? Yritän jäljittää tuon polun mielessäni.
Simplicity
27 $ BOOKSHOP