Aiemmin tänä vuonna luin elämää mullistavan kirjan: Jenny Odellin How to Do Nothing. Kirja julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 2019, ja ystäväni antoi sen minulle (kiitos, Emily Chan!). Aluksi vältin sitä, olettaen sen olevan itseapukirja, joka kehottaa minua irtautumaan ja muuttamaan maaseudulle jurttiin elämään maan antimilla ja tuijottamaan taivasta huvikseen. Mutta olin väärässä – Odellin kirja on itse asiassa taidekirja, joka on naamioitu itseapuksi. Taiteilijana, kirjoittajana ja akateemikkona hän käyttää nykytaidetta tarkastellakseen huomiotaloutta – miten se pitää meidät koukussa, ahdistuneina ja liimautuneina laitteisiimme.

Tämä ei ole nopeita ratkaisuja tarjoava kirja. Sen sijaan se muokkaa uudelleen, miten ajattelet digitaalisista häiriöistä, jotka kilpailevat jatkuvasti huomiostasi – kirkkaista mainoksista, loputtomasta selailusta ja ilmoituksista, jotka vaativat välitöntä huomiota.

Luettuani sen tulin erityisen tietoiseksi puhelintottumuksistani. On hyvä käyttää puhelinta tai läppäriä tarvittaessa, mutta miksi selailen ajattelematta, kun en tarvitse niitä?

Esimerkiksi rakastan Letterboxdia – se on tumma, yksinkertainen ja ilmoitukseton, joten voin tarkistaa sen ja poistua helposti. Toisaalta Duolingo on suunniteltu pitämään käyttäjät mukana päivittäin putkilla ja leaderboardeilla. Mutta tajusin, että voin käyttää sitä vain silloin, kun halusin oppia, jättäen putken ylläpitopaineet huomiotta. Toki sovellus moittii minua (itkevä vihreä pöllö on armoton), mutta tämä on pieni vastarintani.

Sitten on ruutuaika. Minulla se oli keskimäärin kaksi ja puoli tuntia päivässä, mutta tunsin oloni paremmaksi, kun se oli vähemmän. Ilmoitusten kokonaan pois kytkeminen tuntui liian radikaalilta – pidän niiden tarkistamisesta erissä – ja harmaasävyinen tila teki kaikesta vain synkeää. Puhelimen piilottaminen ei toiminut myöskään; huolestuin jääväni paitsi jostain tärkeästä ja päädyin tarkistamaan sen uudelleen.

Lopulta löysin naurettavan yksinkertaisen ratkaisun: vähensin näytön kirkkautta, kun en käyttänyt puhelinta. Nyt ilmoitukset eivät sytytä näyttöä, joten en katso niitä vaistomaisesti. Kun otan tauon, nostan kirkkautta ja tarkistan tarvitsemani asiat.

Onko tämä aiheuttanut, että olen missannut puheluita? Kyllä, mutta useimmat olivat roskapuheluita – en muutenkaan vastaa puheluihin usein. Kaipaamani viestit? Joskus, mutta näen ne tunnin päästä. Ne ovat harvoin kiireellisiä. Minulla on myös etuoikeus – ei lapsia, vanhempia hoidettavana tai työtä, joka vaatii jatkuvaa saatavuutta. Jos olet samankaltaisessa asemassa, kannattaa kokeilla.

Nyt ruutuaikani on keskimäärin noin tunti päivässä. Rajoitan nyt puhelimen käyttöä noin puoleen tuntiin päivässä, mikä tuntuu sopivalta määrältä toistaiseksi. Käytän puhelinta myös tarkoituksenmukaisemmin sen sijaan, että selailen vain ajattelematta.

Tämä tottumus on aiheuttanut myös hauskoja hetkiä. Hiljattain kollegani Emily – sama, joka tietämättään inspiroi tätä muutosta – näki minun tuijottavan näennäisesti tyhjää puhelinnäyttöä ja kysyi, olenko kunnossa. (Unohdan joskus nostaa kirkkautta, kun tarkistan jotain nopeasti.)

Siitä huolimatta olen iloinen, että nuo jatkuvat siirtymät läppäriltä puhelimelle – usein vain satunnaisen edelleenlähetetyn viestin tai turhan päivityksen vuoksi – ovat enimmäkseen taakseni. Mieleni on rauhallisempi sen ansiosta.