Äiti Maria tulee luokseni alkaa Royn lapsuudesta, jossa hän muistelee perheensä muuttoa Assamin Intiasta vuoristokaupunki Ootyyn ja myöhemmin Keralaan, jossa hänen äitinsä lopulta perusti koulun. Vaikka he kamppailivat sopeutuakseen Ootyyn, äidin vanhempi veli ja isoäiti yrittivät pakottaa heidät pois käyttämällä hyväkseen perintölakeja, jotka tarjosivat vain vähän suojaa tyttärille.

Äitini oli aina unelmoinut opettajan ammatista – siihen hän oli kouluttautunut. Mutta avioliiton aikana isäni kanssa, joka työskenteli apulaisjohtajana syrjäisellä teeviljelmällä Assamissa, tuo unelma haihtui. Se palasi pintaan (enemmän painajaisena kuin unelmana) kun hän tajusi, että isäni, kuten monet muutkin eristyneillä teeviljelmillä asuvat miehet, oli toivoton alkoholisti.

Kun Intian ja Kiinan välinen sota puhkesi lokakuussa 1962, naiset ja lapset evakuoitiin rajaseuduilta. Muutimme Kalkuttaan, ja siellä äitini päätti, ettei palaisi Assamille. Kalkutasta matkasimme etelään Ootacamundiin – Ootyyn – pieneen vuoristokaupunkiin Tamil Nadussa. Veljeni, LKC (Lalith Kumar Christopher Roy), oli neljä ja puoli vuotta, ja minä olin melkein kolme. Emme nähneet eikä kuulleet isästämme ennen kuin olimme parikymppisiä.

Ootyssa asuimme puolikkaassa "lomamökissä", joka oli kuulunut äidinpuoleiselle isoisälleni, eläkkeelle jääneelle korkealle virkamiehelle – Britannian hallituksen entomologille – Delhissä. Hän ja isoäitini olivat olleet erossa vuosia, ja hän oli katkaissut välinsä heihin ja lapsiinsa jo kauan sitten. Hän kuoli vuonna, jona synnyin.

En tiedä, miten päädyimme tuohon mökkiin. Ehkä toisen puolen vuokralaisella oli avain. Ehkä murtauduimme sisään. Äitini vaikutti tuntevan talon – ja kaupungin – hyvin, ikään kuin hän olisi ollut siellä lapsena. Mökki oli kosteinen ja synkkä, kylmien, halkeilleiden betonilattioiden ja asbestikaton peitossa. Vanerinen väliseinä erotti meidät toisesta puolesta, jossa asui vanha englantilainen rouva Patmore. Hänen kampauksensa oli korkea ja pörröinen, mikä sai veljeni ja minut miettimään, mitä sen sisällä piili – ampiaisia, kuvittelimme. Yöllä hänellä oli painajaisia, ja hän huusi ja vaikersi. Epäilen, että hän maksoi vuokraa – hän ei luultavasti tiennyt, kenelle maksaa. Me emme ainakaan maksaneet. Olimme asuntomiehiä, emme vuokralaisia, asuen isoisäni vanhojen matkalaukkujen joukossa, jotka olivat täynnä hänen hienoja vaatteitaan – silkkikravatteja, pukupaitoja, kolmiosia pukuja. Löysimme jopa keksipurkillisen rannekorunappeja. (Selvästi hän otti keisarin roolinsa vakavasti.) Myöhemmin kuulisimme tarinoita hänen turhamaisuudestaan (hän oli kerran antanut ottaa Hollywood-tyylisen muotokuvan) ja julmuudestaan (hän ruoski lapsiaan, heitti heidät säännöllisesti ulos ja halkaisi kerran isoäitini pään messinkimaljalla). Äitini kertoi, että hän meni naimisiin ensimmäisen kosijan kanssa vain päästäkseen hänen luotaan.

Pian saapumisemme jälkeen äitini sai opettajan paikan paikallisesta Breeks-nimisestä koulusta. Ootyssa oli tuolloin paljon kouluja, monia brittiläisten lähetyssaarnaajien pyörittämiä. Hän ystävystyi joukon heidän kanssaan, jotka opettivat Lushingtonissa, valkoisille lähetyssaarnaajien lapsille tarkoitetussa koulussa. Hän sai heidät suostuteltua päästämään hänet seuraamaan heidän tuntejaan, kun hänellä oli vapaata. Vaikka hän innokkaasti oppi heidän opetusmetodejaan – lukupelejä, värikkäitä Cuisenairen matikkapätkiä – häntä myös häiritsi heidän hyväntahtoinen mutta kiistaton rasisminsa.

Elämämme Ootyssa oli vaikeaa, erityisesti äidilleni, joka teki kovasti töitä elättääkseen meidät. Kun hän oli töissä, meidät jätettiin ärtyisän huoltajan tai joskus naapureiden luo.

Muutaman kuukauden kuluttua uuteen elämäämme isoäitini (entomologin leski) ja hänen vanhin poikansa – äitini vanhempi veli, G. Isaac – saapuivat Keralasta pakottamaan meidät ulos talosta. En ollut koskaan tavannut heitä aiemmin. He väittivät, että Travancoren kristillisen perintölain mukaan tyttärillä ei ollut oikeutta isänsä omaisuuteen ja vaativat meitä lähtemään välittömästi. Heitä ei näyttänyt kiinnostavan, ettei meillä ollut minne mennä. Isoäitini puhui tuskin mitään, mutta hän pelotti minua – hänellä oli oudot, kartiomaiset silmät ja hän käytti tummia aurinkolaseja.

Muistan, kuinka äitini, veljeni ja minä piteelimme kädestä kiinni juostessamme paniikissa kaupungin halki etsimässä asianajajaa. Muistissani oli yö, kadut olivat pimeät ja tyhjät. Mutta löysimme asianajajan, joka kertoi, että Travancoren laki ei pätenyt Tamil Nadussa – jopa asuntomiehillä oli oikeuksia. Jos kukaan yrittäisi häätää meidät, hän sanoi, voisimme soittaa poliisit. Palasimme kotiin järkyttyneinä mutta voitokkaina.

Veljeni ja minä olimme liian pieniä ymmärtääksemme lakiasioita, mutta tunsimme tunteet – pelon, vihan, helpotuksen, voiton.

Ensi G. Isaac ei silloin tiennyt, että yrittämällä sysätä siskoaan ulos hän loi pohjan omalle tuho