Isäni tunnetuin tarina julkaistiin The New Yorker -lehdessä 18. heinäkuuta 1964. Sen päähenkilö, Neddy Merrill, on poikamainen, ikääntyvä, valkoisprotestanttisen porvaristalon mies, joka rentoutuu sunnuntaiaamuna naapurin uima-altaan äärellä, kun hän päättää uida kotiin halki piirikunnan siirtyen altaalta toiselle. Se on hurmaava, leppoisa ajatus, tyypillinen etuoikeutetulle miehelle.

Tarinan ja hänen iltapäivänseikkailunsa alussa Neddy ruumiillistaa klassista Cheeverin sankaria: ihanteellisen patriarkan, menestyneen ja omistautuneen isän kauniille tenniksen pelaaville tytärilleen, ja aviomiesten ihanalle vaimolleen Lucindalle. Kuten elämässäkin, tämä kiiltävä ulkokuori on kuitenkin vain pintaa syvemmältä.

Isäni mestarillisesti kutoi yhteen säikeitä mytologiasta, kirjallisuudesta ja paikallisista juoruista luoden kertomuksen, joka osui syvälle. Hän ammensi kesäkaudesta ja Narkissoksen myytistä sekä Odysseuksen matkasta kotiin merien halkin perheen kuluneessa Robert Fitzgeraldin käännöksessä – aivan kuten Neddyn oma ongelmallinen matka. Hän myös vaali naapuruston tarinaa miehestä, jonka vaimo lähti ja otti lapset ja kaikki huonekalut mukanaan. Kaikkein tärkeimpinä olivat Westchesterin ystävien ja naapureiden tyylikkäät uima-altaat, joista monet rakennettiin suuriosaisten 1920-luvun aikoina, jolloin kartano ei ollut kartano ilman altaata.

Tarinan inspiraatio saattoi alkaa Yaddosta, jossa isäni kirjoittaakseen tapasi ikuisen nuorekkaan säveltäjä Ned Roremin yhteisön uima-altaalla. Myös poikamaisuudestaan huomattava isäni aloitti suhteen Roremin kanssa. Vaikka hän kerran kerskaili harrastaneensa seksiä jokaisella Yaddon pinnalla, hänen homosuhteensa aiheuttivat hänelle merkittävää tunnehäiriötä. Nedistä tuli Neddy, ja Yaddon allas muuttui Westerhazyn altaaksi.

Alun perin romaanina suunniteltua teosta isäni työskenteli Ossiningin kotimme alakerran vierashuoneessa kirjoittaen joka aamu. Siitä olisi tullut hänen kolmas romaaninsa, peräisin The Wapshot Chronicle, joka voitti National Book Awardin vuonna 1958, ja sen jatko-osa, The Wapshot Scandal, julkaistiin vuonna 1964. Molemmat romaanit sijoittuvat kuvitteelliseen St. Botolphsin kaupunkiin Bostonin lähelle ja keskittyvät kahteen veljeen, jotka kamppailevat haastavien kohtaloidensa kanssa. Isäni kuvitteli tämän uuden teoksen olevan jotain muuta: nykyaikainen romaani luokasta ja rahasta, joka seuraa yhden miehen esikaupunkipyhiinvaellusta altaalta toiselle. Sen piti alkaa aurinkoisena kesäpäivänä, jolloin kumpupilvet kerääntyivät armeijana taivaanrannassa.

Tarina toimii varoituksena: voit olla elämäsi huipulla ja menettää kaiken yhdessä iltapäivässä.

Isäni oli Westchesterin piirikunnan uima-altaiden asiantuntija. Hän ei koskaan rakentanut sellaista itselleen, ei edes silloin kun olisi siihen varaa ollut. Itse asiassa talo, jonka vanhempani ostivat vuonna 1961, sisälsi alun perin suunnitelmat lammesta tehdystä uima-altaasta. Mutta isälläni oli levoton henki, vuokralaisen sielu, ja ehkä hän aisti, että mikään hänen rakentamansa allas ei voinut verrata naapureiden altaisiin, joissa uimme kuin ne olisivat omiamme.

Ensinnäkin oli upea Vanderlipin allas. Muuttaessamme esikaupunkiin vuonna 1951 yksi vetonauloista oli kartanon upea uima-allas, aivan nurmikentän toisella puolen etuovestamme. Marmoripäällysteinen ja 12 jalan syväpäässä, sitä vartioi Neptunuksen patsas.

Altaalla me lapset olimme kaikki vain lapsia, riippumatta siitä, oliko joillakin peritty omaisuuksia tai toisista tulisi myöhemmin opettajina toimeentulonsa hankkivia. Sillä oli väliä, kuinka hyvin uiti, miltä näytti uimapuvussa ja kuinka rentulta näytti istuessa altaan reunalla – ei sillä, mitä pankkitilillä oli. Kauan sen jälkeen kun olimme muuttaneet pohjoiseen Ossiningin taloomme, palasimme Vanderlipin uima-altaalle joka kesä kuin muuttolinnut, kun helle saapui.

Kun Vanderlipin allas tuntui liian yksinäiseltä tai jännitteet nousivat perheystävien kesken, oli aina Swopen allas. Muutaman mailin pohjoisempana ja lähempänä uutta taloa, allas oli yhtä tyylikäs keinollisella luonnonympäristöllään – maisemoitu puro putosi kivisen vesiputoken matalapäähän. Swopen altaan vesi oli pehmeää, vaaleanvihreää ja siihen kuului kaksi pukukoppia, yksi miehille ja yksi naisille – maalaismaisia, varjoisia tiloja, joita viilensi kosteat kivilattiat.

Muutettuamme Vanderlipin kartanoalta Ossiningiin vuonna 1961, lähin allas oli Sara Spencerin, myös se marmorista. Siinä oli valaistusjärjestelmä, joka teki yöuinnista käytännöllisempää, vaikka Vanderlipin altaan syvät, kuunvalaisemat vedet tarjosivat usein tyydyttävää mysteeriä ja kylmää. Sitten oli Helprinien allas ja Wallacen uusi allas, rakennettu vain muutaman jalan päähän ranch-tyyppisen talonsa takakannesta seuraavassa kaupungissa. "En sylkäisisi tuonne altaaseen", isäni sanoi, jos kukaan ehdotti uimista Wallacen luona.

Kuten aina, näimme itsemme itsevalittuina aristokraatteina, älykkyyden perusteella erillään tavan kansasta – ominaisuus, joka oli tärkeämpi kuin varallisuus, kunnes tarvitsit asuntolainaa. Isäni loi myyttejä työssään ja keksi vielä enemmän, kun ei ollut töissä.

Eräänä iltapäivänä – oliko se sattumaa? – lähdimme kaikki ajamaan uimaan Hudson-joelle Croton Pointiin, Y-muotoiselle niemekkeelle, joka ulottuu Ossiningin jyrkänteiden alla olevaan sameaan veteen. "Lounaan jälkeen ajamme yleiselle uimarannalle", isäni kirjoitti 28. elokuuta 1963 pitkän kesän lopussa. "Runsaasti roskiksia, pyöröportteja, lippuluukkuja, miehiä ja naisia piirikunnan puistounivormuissa, kuluneita nurmikoita, kauniita pajuja, vettä virtsan väristä, joka haisee pitkään nenääni avoimelta viemäriltä. Pullea henkivartija istuu tornissaan, puhaltaa pilliään ja huutaa käskyjä sähköisen megafonin kautta jokaisesta lukemattomien sääntöjen rikkomisesta."

Innoittuneena, kuten usein, tavallisten elämien painajaismaisesta laadusta, hän kirjoitti pahasta hengityksestä, näppyläisistä takapuolista ja yleisestä epämiellyttävyydestä useimpien ihmisten kehoissa uimapuvuissa. Se oli vain muutaman mailin päässä, mutta maailman erossa Swopen altaan liuskeenvihreistä vesistä, upeasta Neptunuksen patsaasta, joka hallitsi Vanderlipien allasta, ja jopa pienemmästä Helprinien altaasta talonsa edessä, suunniteltuna muistuttamaan Westchesterin linnaa.

Työskenneltyään "Uimarin" parissa viikkoja isäni päätti, että se ei ollut romaani vaan novelli. Hän lajitteli käsikirjoituksen, teki kaksi paperipinoa – yhden pienen, toisen suuremman. Sitten hän poimi hylätyt sivut – noin 150 kappaletta – käveli ulos keittiön kautta, takaovesta ulos talon takana olevalle liusketerassille, sulloi ne öljytynnyriin, jota käytettiin roskien polttamiseen, ja sytytti ne tuleen. 10 sivulla, jotka hänelle jäivät, istuessaan takahuoneessa katsellen pyykkinarua ja kuullen äitini keittiössä, hän suoritti taikansa: hän muutti sen tarinaksi.

Joka kesä äitini meni pohjoiseen New Hampshireen, melkein aina ottamalla veljeni Benin ja Fredin mukaansa, ja joskus minut. Jäätyään yksin taloon isäni mieli vaelsi ja muuttui. Juomavuosinaan hän joi liikaa. Päiväkirjoissaan hän muistutti itseään kirjoittamaan sen, mitä hän kutsui kesätarinaksi. Sadetta yhden näistä yksinäisistä päivistä hän näki punaisen de Havilland -harjoituslentokoneen lentävän laakson yllä ja kirjoitti: "Ohjaajan ohjaus, joka menee tarkoituksettomasti ylös, alas ja ympäri tunnin ajan, näyttää välittävän hänen hurmiotaan tämän myöhäisen kesäiltapäivän hienoudesta. Tunnen melkein kuulevani hänen nauravan." Tarina