Leikkaussalin ilmapiiri oli kiristynyt. Vain hetki aiemmin ilmassa oli leijunut Frank Oceanin "Moon River" synnytyssoittolistaltani, ja lääkärit ja hoitohenkilökunta jutustelivat rennosti. Nyt huoneeseen oli laskeutunut epämiellyttävä hiljaisuus. Mieheni oli poistunut paikalta, mutta huoneen toiselta puolelta kuulin vastasyntyneen vauvan pehmeitä kurlauksia ja ähkäisyjä sopeutuessaan kohdun ulkopuoliseen elämään – ääni, joka toi minulle välittömästi helpotusta. Mutta hetki oli ohimenevä.

"Oletko täysin varma, ettet ole koskaan käynyt läpi kohdunleikkauksia?" Cedars-Sinaissa työskentelevä gynekologini, joka oli ohjannut minua raskauden jokaisessa vaiheessa, kuulosti epätavallisesti jännittyneeltä. Hengittäessäni syvään ja lääkkeiden aiheuttaman pahoinvoinnin keskellä vakuutin hänelle, etten ollut. Ennen tätä keisarinleikkausta en ollut koskaan ollut raskaana, kokenut keskenmenoa tai käynyt läpi minkäänlaista leikkausta.

Lopulta poikani asetettiin viereeni, ja tapasimme ensimmäistä kertaa. Mutta hänet vietiin nopeasti pois, kun lääkärit kertoivat tarvitsevansa lisää aikaa työskennelläkseen kanssani. Silloin en tiennyt, että he olivat havainneet minulla olevan placenta accreeta – tilan, jossa istukka ei irtoa synnytyksen jälkeen vaan tunkeutuu kohdun ja ympäröivien elinten seinämiin. Vauvani ravinnon lähde oli kasvanut kohdun seinämään, mikä pakotti lääkärit kääntämään kohduni nurin päin sen poistamiseksi.

Yhdysvalloissa noin yksi 14:stä placenta accreeta -potilaista kuolee, usein vakavan verenvuodon vuoksi – kohtalo, jolta vältyin nipin napin. Tila on yleistynyt huomattavasti viime vuosikymmeninä, nousemalla 1960-luvun 1:stä 30 000:sta raskaudesta 2000-luvulla 1:een 533:sta. (Aiemmat keisarinleikkaukset lisäävät riskiä, joten leikkaussynnytysten yleistyessä myös accreeta on yleistynyt.) Yleensä sen voi havaita raskauden aikana ultraäänikuvauksessa, mutta minun tapauksessani se jäi huomaamatta, mikä teki hätätilanteessa leikkauksen aikana tehdyn löydön entistä vaarallisemmaksi.

Riskiä lisäsi myös karu tosiasia, että yli 30-vuotiaiden mustien ja alkuperäiskansojen raskaana olevien naisten äitiyskuolleisuus on neljä–viisi kertaa korkeampi kuin valkoihoisilla. 36-vuotiaana ja alkuperäiskansojen syntyperäinen olin hyvin tietoinen siitä, kuinka helposti minusta olisi voinut tulla toinen traaginen tilastollinen luku. Jälkeenpäin mietin, oliko asuminen Kaliforniassa mahdollisesti pelastanut henkeni.

Kalifornia vastaa noin yhdestä yhdeksäsosasta Yhdysvaltojen synnytyksistä, ja kansallisten äitiyshoitostandardien puuttuessa osavaltio on tehnyt merkittäviä edistysaskeleita äitiyskuolleisuuden vähentämisessä. (Vertailun vuoksi Texasilla on kehittyneen maailman korkein äitiyskuolleisuus.)

Kalifornian menestyksen takana on California Maternal Quality Care Collaborative (CMQCC), mullistava aloite synnytyksen turvallisuuden parantamiseksi. Lähes 20 vuotta sitten Stanfordin lääkärien ja sairaanhoitajien perustama järjestö oli ensimmäinen osavaltion laajuinen hanke, joka keskittyi yksinomaan äitiysterveyden parantamiseen. Sen jälkeen Kalifornian äitiyskuolleisuus on laskenut 65 % vuosina 2006–2016, samaan aikaan kun kansallinen luku nousi. Tämän innoittamana kaikki 50 osavaltiota ovat perustaneet omat vastaavat yhteistyöverkostonsa – vaikka osallistuminen vaihtelee ja vain 36 saa liittovaltion rahoitusta.

CMQCC:n työn ytimessä ovat ilmaiset, ladattavat työkalupaketit, jotka auttavat sairaaloita valmistautumaan synnytyksen hätätilanteisiin. Omassa tapauksessani Cedars-Sinain tiimi noudatti verenvuotoprotokollia – mukaan lukien Stanfordin tohtori Elliott Mainin CMQCC:lle kehittämät placenta accreeta -ohjeet.

Synnytyksen jälkeiset viikot olivat uuvuttavia, tuskallinen ja emotionaalinen koetus, jonka selvisin mieheni horjumattoman hoidon ansiosta. En ole varma, toivunko koskaan täysin, mutta tiedän, kuinka onnekas olen ollakseen täällä. En ole vielä käsitellyt täysin kaikkea mitä minulle tapahtui. Silloin jopa puhuminen tapahtuneesta ystävien ja perheen kanssa tuntui oudolta – kuin se olisi tapahtunut jollekulle toiselle. Vauvani välittömien tarpeiden ja äitiyden musertavan todellisuuden keskellä minulla ei ollut aikaa ajatella asiaa muutenkaan.

Lääkärini Jamie Temkon ja Cedars-Sinai-tiimin ansiosta selvisin kokeakseni äidin ilot ja haasteet. Mutta kun estettävissä olevat äitiyskuolemat lisääntyvät maanlaajuisesti ja syvät eriarvoisuudet jatkuvat, en voi lakata ajattelematta niitä, jotka eivät selvinneet. Jos he eivät ole täällä kertoakseen tarinoitaan, kuka puhuu heidän puolestaan?