Tämän vuoden Cannesin elokuvajuhlilla oli osansa tähtipölyisiä pettymyksiä (Die My Love, Eddington), epätasaisia ohjaajadebyyttejä Hollywood-tähdiltä (Kristen Stewartin The Chronology of Water ja Scarlett Johanssonin Eleanor the Great) sekä useita viihdyttävämpiä kuin mullistavia elokuvia (Wes Andersonin The Phoenician Scheme, Spike Leen Highest 2 Lowest, Richard Linklaterin Nouvelle Vague, Kleber Mendonça Filhon The Secret Agent, Akinola Davies Jr.:n My Father’s Shadow, Carla Simónin Romería ja Michael Angelo Covinon Splitsville).

Mutta minulle viisi elokuvaa erottuivat selkeästi joukosta – runollisista perhedraamoista synkkiin komedioihin ja karmiviin kauhuelokuviin – ja ne ovat viipyneet mielessäni siitä lähtien, kun näin ne ensimmäisen kerran. Nämä ovat tämän vuoden festivaalin pakolliset katseluelokuvat.

### Sentimental Value
Norjalaisen Joachim Trierin jatko-osa elokuvalle The Worst Person in the World (jossa jälleen pääosassa Renate Reinsve ja Anders Danielsen Lie) on sekä intiimi tutkielma kahdesta sisaruksesta ja heidän kontrolloivasta elokuvaohjaaja-isästään että vuosikymmeniä kattava perhesaga, jonka juuret ovat heidän rapistuvassa Oslon kodissaan. Ylivoimaisesti tämän vuoden paras elokuva toistaiseksi se tasapainottelee huumoria ja syvyyttä vaivattomasti ja päättyy lopetukseen, joka sai minut kyyneliin. Terävästi kirjoitetun käsikirjoituksen ja Stellan Skarsgårdin, Inga Ibsdotter Lilleaasin ja Elle Fanningin upeiden esitysten ansiosta tämä on elokuva, joka kannattaa nähdä – ja odota sen olevan mukana palkintokierroksella 2026.

### It Was Just an Accident
Iranilaisen toisinajattelijan Jafar Panahin ensimmäinen elokuva vankilasta vapautumisen jälkeen (syynä "järjestelmää vastaan suunnattu propaganda") kuvattiin salaa ja ammentaa hänen omista kokemuksistaan. Toisin kuin Panahin ystävän Mohammad Rasoulofin viime vuoden Cannesin tuomariston palkinnon voittanut The Seed of the Sacred Fig, tämä ei ole suoraa järjestelmän tuomitsemista. Sen sijaan se on surreaalinen komedia-kosto-trilleri, joka kertoo hyväsydämisestä mekaanikosta (Vahid Mobasseri), joka törmää mieheen (Ebrahim Azizi), joka näyttää kammottavan paljon hänen entiseltä kiduttajaltaan. Seuraa kaoottinen sieppaus, oikeudenhaku ja epätodennäköinen liitto muiden saman miehen uhrien kanssa. Hullunkurinen mutta myös kauhistuttava, hetkineen kuten lahjuksia ottavat vartijat ja odottamaton synnytys, se eteni tuhoon päättyvään loppuun, joka paljastaa valtion julmuuden. Yhtä jännittävä kuin kiireellinen.

### Alpha
Jokaiseen Cannesiin tarvitaan polarisoiva naisohjaajan body horror – tänä vuonna se on Julia Ducournaun (Titane) raaka ja häilyvä käsitys tytöistä. Sijoittuen grunge-vuosien 1990-luvulle se seuraa 13-vuotiasta Alphaa (lumoava Mélissa Boros), kun salaperäinen pandemia muuttaa ihon marmoriksi ennen kuin se hajoaa tuhkaksi. Kun Alpha palaa juhlista oudon tatuoinnin kanssa, hän pelkää saaneensa tartunnan. Koulukiusaajat lähestyvät, vainoharhat kasvavat ja kaaos kiihtyy, kun hänen riippuvaisesta setänsä (pelottava Tahar Rahim) saapuu – myös hän on sairas. Häiritsevä, unohtumaton sukellus murrosikään ja tautiin.

(Loput kaksi elokuvaa esiteltäisiin samanlaisella ytimekkäällä ja kiehtovalla tyylillä.)Sound of Falling
Virheellinen mutta rohkea ja häilyvä elokuva, Sound of Falling kompastuu epävarmaan loppuunsa mutta jää mieleen häiritsevän kuvituksensa ja kiemurtelevan tarinansa ansiosta. Saksalaisen Mascha Schilinskin unenomainen periodidraama on sekä arvoitus että aistillinen hyökkäys, ja se sijoittuu yhteen maatilaan, joka kattaa vuosisadan. Neljä eri aikakausien tyttöä asuu tässä kummallisessa maisemassa: Alma (Hanna Heckt), utelias lapsi 1900-luvun alussa; Erika (Lea Drinda), peloton teini toisen maailmansodan aikana; Angelika (Lena Urzendowsky), synkeä tyttö sekavissa 1970-luvuilla; ja Lenka (Laeni Geiseler), eksynyt nykypäivään. Kun heidän aikajanansa hämärtyvät, trauman ja kuoleman yhteinen historia paljastuu. Kahden ja puolen tunnin mittainen elokuva koettelee kärsivällisyyttä mutkittelevalla tahdillaan, mutta sen kunnianhimo ja häilyvä voima tekevät siitä unohtumattoman.

Urchin
Harris Dickinson, juuri Babygirl-elokuvan jälkeen, tekee vahvan ohjaajadebyyttinsä elokuvalla Urchin, joka seuraa Mikea (Frank Dillane), koditonta lontoolaista, joka kamppailee selviytymisestään. Elokuva kuvaa hänen kohtaamisiaan – ystävällisiä vieraita, muita irtolaisia, hetkellisiä töitä, rakkautta ja riippuvuutta – raa’alla rehellisyydellä. Dickinson välttää helppoja ratkaisuja luodessaan monimutkaisen, syvän ihmiskuvan. Visuaalisesti upea elokuva vahvistaa hänen lahjakkuutensa rajoja rikkovien ohjaajien kuten Eliza Hittmanin ja Ruben Östlundin rinnalla. Joitain rohkeita valintoja ei täysin onnistu, kuten horjuva loppu, mutta debyytiksi se on huomattavan itsevarma. Bonuspisteitä täydellisestä Atomic Kittentin Whole Again -kappaleen käytöstä – alat viheltää sitä lähtiessäsi.