Clint Eastwood pohtii elämää – ja Croisetten vilinää – auton takapenkiltä. Grace Jonesin hiukset on muotoiltu täydellisiksi, ja hänet on kaapattu keskustelun keskelle. Leningrad Cowboysin painovoimaa haastavat kampaukset tarkkailevat ympäristöään. Parvet paparazeja, nuoria tähtikandidaatteja tunkeutumassa ensi-iltoihin, Helmut Newton pysähtyen valokuvausten keskelle. Silmät levällään olevat katsojat, omistautuneet fanit, jopa muutamat aikuisviihdetähdet. Tämä voi olla vain Cannesin elokuvajuhla kaikessa häikäisevässä, kullatuksessa loistossaan – Derek Ridgersin kuvaamina ja koottuina uuteen Idea-kustantamon valokuvakirjaan, joka juhlii "ekshibitionismin festivaalia".

Brittiläinen valokuvaaja on pitkään suunnannut linssinsä musiikkiin, elokuviin, julkkiksiin ja nuorisosubkulttuureihin luoden vahvoja muotokuvia. Cannes erityisesti houkutteli hänet vuodesta toiseen vuosina 1984–1996. Kuvitelkaa nuori Elizabeth Berkley, kulttiklassikko Showgirls-elokuvan tähti, kävelemässä Boulevard de la Croisettella, tai mietteliäs Mick Jagger marssimassa jatkoille. Olivatpa kuvat mustavalkoisia tai värikkäitä, Ridgers teki ikuiseksi tuon ajan rohkean, vauhdikkaan energian – ennen kamerapuhelimia, roisiin punamattoasuihin kohdistettuja kieltoja tai yliampuvaisten julkkisten temppujen hiipumista.

Clint Eastwood.
Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

Paparazzit toimessa.
Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

"Useimmat aiemmat kirjani ovat olleet vakavia valokuvakokoelmia – lähinnä 80-luvun dokumentaarimuotokuvia", Ridgers kertoo Voguelle. "The London Youth Portraits -teoksen jälkeen ajattelin, että olin tutkinut aihetta tarpeeksi. Tämä kirja ei ole syvällinen tai vaikuttava. Se on leikkisä katsaus 80- ja 90-lukujen Cannesin elokuvajuhlien villiin, kaoottiseen energiaan."

"Vasta tammikuussa tajusin, että nämä kuvat voisivat muodostaa koherentin kirjan", hän lisää. "Kolmenkymmenen vuoden takaiset kokemukseni antoivat tarpeeksi etäisyyttä arvostaa, kuinka erilaisia nuo ajat olivat."

Ridgers vieraili Cannesissa ensimmäisen kerran 1984 – vuonna, jolloin Paris, Texas voitti Kultaisen palmun, ja elokuvat kuten Jim Jarmuschin Stranger Than Paradise ja Sergio Leonen Once Upon a Time in America olivat ensi-illassa. Hänen tehtävänsä? Kuvata Afrika Bambaataa, joka promosi Beat Street -elokuvaa NME:lle. Tuolloin Ridgers ei tiennyt paljoakaan festivaalista – tai rap- ja hiphop-musiikista.

"En ollut koskaan nähnyt elokuvaa tai kuullut Afrika Bambaataan musiikkia", hän myöntää. "Voisi sanoa, että olin vähän kokematon."

John Waters haastateltavana tuolloin uuden elokuvansa Crybaby yhteydessä.
Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

Jasmine Carltonin rannalla.
Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

Hän osallistui Beat Streetin ensi-iltaan Palais des Festivalsissa – ainoalle punaista mattoa kävelylleen. "Se oli ylivoimaista. Vietin vain yhden iltapäivän ja illan elokuvan tiimin kanssa. Lopun ajan harhailin Croisettella nauttien näystä."

"Yhtenä hetkenä huomasin paparazzien kerääntyneen baarin ulkopuolelle sivukadulle, joten liityin joukkoon. He kaikki tähtäsivät pitkillä linssillään Mickey Rourkeen, joka näytti olevan baarin ainoa asiakas. En käytä pitkiä linssejä, joten otin hänet kuvan, kun hän astui ulos sitoakseen kengännauhojaan. Sen jälkeen olin koukussa."

Hänen suosikkirautansa oli Nikon FM2, manuaalinen filmikamera, joka käytti paristoa vain valotusmittausta varten – minimoiden tekniset viat. "Manuaalikamera hidastaa toimintaasi", Ridgers selittää. "Moottorikäyttöisellä kameralla olisi voinut helposti käyttää sata rullaa filmiä päivässä Cannesissa."

90-luvulla hän käytti myös Nikon F4:ää. "Automaattitarkennus oli kätevä, kun kamppailin muiden valokuvaajien kanssa", hän sanoo. Tilaisuuksissa, joissa kamerat eivät olleet sallittuja, Ridgers piilotti pienen Olympus Mju:n sukkaansa.

Damon Albarn ja Justine Frischmann.
Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

Leningrad Cowboys.
Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

Useimmat päivät Cannesissa alkoivat hitaasti, kaupunki heräsi vasta keskipäivällä. Mutta Ridgers lähti budjettihotellistaan ja suuntasi Britannian paviljonkiin kello 10 mennessä. "Join kahvin tai kaksi, ehkä kroissantin, ja yritin selvittää, mitä pakollisia tapahtumia sinä päivänä oli", hän kertoo. Iltapäivällä hän kuvasi tilattuja muotokuvia näyttelijöistä ja ohjaajista suurissa hotelleissa – kuten Hôtel Martinezissa, Carltonissa tai Hôtel Barrière Le Majesticissa – ja vietti varhaisillan tähtien tarkkailussa Croisettella. (Hän yleensä ohitti lounaan välttääkseen missaamasta mitään.)

"Ellei kyseessä ollut suurtähti kuten Clint Eastwood, useimmat vähemmän tunnetut tähdet kävelivät hotellistaan Palais des Festivalsiin, koska tiet olivat limusiineja täynnä", hän muistelee. Illat päättyivät yleensä drinkeille Petit Carlton -baarissa, jossa englanninkieliset toimittajat kokoontuivat nousussa olevien tuottajien ja ohjaajien kanssa. "Se oli paikka satunnaisille mutta muistettaville kohtaamisille."

1996 oli erityinen vuosi – ja Ridgersin viimeinen Cannesissa – kun Francis Ford Coppola oli tuomariston puheenjohtaja ja Mike Leigh voitti Kultaisen palmun elokuvallaan Secrets & Lies. "Vuoden suurin juhla, ja luultavasti tähtipitoisin, johon olen koskaan osallistunut, oli Trainspotting -elokuvan juhla Palm Beach Casinolla", hän sanoo. "Se oli sellainen juhla, jossa kaikki merkittävät olivat paikalla."

Helmut Newton.
Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

"Kun saavuin, istuin matalalla muurilla lähellä sisäänkäyntiä toisen englantilaisen valokuvaajan kanssa, jolla myöskään ei ollut pääsylippua", Ridgers muistelee. "Katsoimme kuuluisuuksien saapumista. Kun Mick Jagger saapui, kaikki paparazzit – jopa ne, jotka hän tunsi hyvin – huusivat: 'Hei, Mick! Tänne!' mutta hän ei välittänyt heistä. Sitten hän huomasi meidät, tuli luoksemme ja tervehti ystävääni lämpimästi, antaen hänelle suuren halauksen ennen kuin lähti pois sanomatta sanaakaan. Ystäväni ei ollut koskaan tavannut Jaggeria eikä edes pitänyt Rolling Stonesista. Myöhemmin arvelimme, että Jagger oli luultavasti sekoittanut hänet Douglas Adamsiin."

Kohteliaisuus auttaa julkkisten kuvaamisessa, mutta sitoutuminen on yhtä tärkeää. "En olisi koskaan tullut valokuvaajaksi, jos olisin antanut ovenvartijoiden pysäyttää minut lauseilla kuten 'Pahoittelut, kaveri, yksityistilaisuus' tai 'Sinulla ei ole sopivaa asua'", hän sanoo.

Miten hän erottui paparazeista? "Se on miljoonan dollarin kysymys", hän vastaa. "Jotkut heistä ansaitsivat kymmenen kertaa enemmän kuin minä, mutta minä pidin mielenkiintoisempana kuvata marginaalissa olevia ihmisiä." Hänen työssään uteliaat katsojat, välinpitämättömät paikalliset ja toiveikkaat unelmoijat lisäävät surrealistista spektaakkelia.

Daryl Hannah.
Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

Frankie Rayder.
Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

Sylvester Stallone.
Kuva: Derek Ridgers, IDEA.

Ridgers muistelee yhtä...

Kiperä tilanne:

"Hänen luvallaan otin kuvia brittiläisestä mallista yhdessä niistä suurista vuosittaisista juhlista, jotka elokuvayhtiö järjesti vanhassa linnassa", hän kertoo. "Hänen poikaystävänsä ei pitänyt siitä ja päätyi hyökkäämään kimppuuni. Mallin piti vetää hänet pois. En nimeä häntä, mutta hän oli tuolloin tunnettu brittiläinen saippuasarjatähti – television ruudussa joka viikko. Noin tunnin kuluttua näin hänet uudelleen, ja hän tuli luokseni. Luulin, että hän aikoi pyytää anteeksi."

"Sen sijaan hän sanoi: 'En aio hoitaa sinua täällä – liian paljon väkeä ympärillä. Mutta kun palaamme Englantiin, olet kuollut.' Nuokin sanat. En ole nähnyt tai kuullut hänestä sen koommin."

Yksi kirjan vahvimmista kuvista esittää naista, joka poseeraa raidallisessa takissa. Muutamat valokuvaajat naputtavat hänestä kuvia, kun muu yleisö tarkkailee, odottaen jotain tapahtuvan. "Se todella kiteyttää osan Cannesin kokemuksesta", Ridgers sanoo. "Kaikki tietävät, että jotain on tekeillä, mutta kukaan ei ole aivan varma, mitä."

CANNES Derek Ridgersilta on nyt saatavilla Idea-kustantamon kautta.