15-vuotiaana rakastin paeta Floridan tahmeaa kuumuutta viileään pimeyteen yövalokuvauskurssillani. Siinä katselin, kuinka isäni hippiaikojen kuvat hitaasti saivat muotoa punaisen valon alla, paljastaen vilauksia elämästä, jota en koskaan tuntenut.

Vuosien ajan isä teki pitkiä päiviä, kun minä kasvoin teini-ikäiseksi. Muutin hänen luokseen 14-vuotiaana, pian sen jälkeen kun hän ja äiti erosivat. Kun löysin hänen kaapistaan kolme kehittämätöntä filmirullaa, ilmoittauduin lukioni kautta valokuvauskurssille. Joka keskiviikko isä ajoi minut sinne ja takaisin. Eräänä iltana kurssin jälkeen hän huomasi Applebee’s-ravintolan kyltin, jossa mainostettiin kahta pihviä yhden hinnalla.

Istuskellessamme pöydässä levitin valokuvat välillemme. Yhdessä näkyi nainen virkattu rintaliivissä, joka tuijotti rohkeasti kameraan purren huultaan. Toissa kuvissa vieraat jutustelivat, soittivat kitaraa tai puhalsivat savurenkaita, lähes kaikki bellbottoms-farkuissa.

"Muistatko, kun sanoin: 'Ennen kuin synnyit, olin merirosvo'?" isä kysyi. Kun nyökkäsin, hän napautti kuvia. "Tämä alkoi suunnilleen tänä aikana."

Halpojen pihviemme ja vetisten kasvisten äärellä hän kertoi, kuinka rikollinen elämänsä alkoi 1960-luvun lopulla – ensin kannabistyynyjän purkamisesta New Orleansissa, sitten laivojen kapteenina toimimisesta ja lopulta kokaiinin lennättämisestä Etelä-Amerikasta. "Tein nuo virheet, jotta sinun ei tarvitsisi", hän sanoi. "Huumeet ovat vaarallisia – ja siksi en koskaan tapaa lapsenlapsiani." Rapsautin silmiäni, epäillen puoliksi hänen villiä tarinaansa, tietämättä, että hänen niinä vuosina saamansa hepatiitti C veisi hänen henkensä muutamaa kuukautta myöhemmin.

Hänen kuolemansa jälkeen löysin väärennettyjä henkilöllisyystodistuksia, syntymätodistuksia ja hänen vanhan lentäjänkorttinsa. Istuin hänen makuuhuoneensa lattialalla, kun auringonlasku värjäsi kaiken vaaleanpunaiselle, ja kokoelin yhteen, kuinka köyhä Meksikonlahden rannikon poika päätyi Etelä-Amerikan viidakoihin virnistelemään salakuljettajien kanssa viidakkoveitsen kera, kuten muut isät poseeraavat kalasaaliinsa kanssa.

Rikollisuus antoi isälleni seikkailun ja hallinnan köyhän lapsuuden jälkeen. Teini-ikäisenäni hän pursusi varoituksia ja päättäväisyyttä antaa lapsilleen paremman elämän. "Mikä ei tapa, voi jättää sinut rikki", hän sanoi, torjuen ajatuksen, että vaikeudet rakentavat voimaa. "Jos tanssit, maksat viulistille. Valitse tanssisi viisaasti."

Isälle resilienssi ei ollut ansaittu – se oli valittu. Applebee’s-illallisilla hän selitti, kuinka lopetti salakuljetuksen syntymäni jälkeen, ryhtyi metsänvartijaksi suojellakseen luontoa, jota rakasti, ja myi sitten palovaroittimia "pelastaakseen henkiä sen sijaan, että pilaisi niitä". Viimeisinä päivinään hän pakotti minut lupaan työskennellä kovasti, noudattaa sääntöjä ja elää häntä kauemmin.

Kahdenkymmenen vuoden ajan noudatin hänen neuvojaan – välttäen huumeita ja väkivaltaa, jotka veivät sukulaisteni hengen. Ryhdyin puheterapeutiksi, hankkinut lapsia nuorena ja usein tehnyt useita töitä. Silti menetin läheisiäni, hautasin kuolleen vastasyntyneen, kasvatin kolme ihanaa vammaista lasta ja erosin. Kun ystävät kutsuvat minua "sitkeäksi", en tuntenut itseäni vahvaksi – vain uupuneeksi. Vaikka asiantuntijat määrittelevät resilienssin jatkuvaksi sopeutumiseksi, kaikki tuo... [teksti katkeaa]

Muutos ja sopeutuminen maksoivat hinnan. Sitten, juuri ennen isäni kuoleman 22. vuosipäivää, löysin vanhan päiväkirjan, jossa olin tehnyt muistiinpanoja hänen halustaan kirjoittaa muistelmansa. Yhdellä sivulla luki: "Ennen rakastin ilotulitteita. Nyt rakastun tulikärpäsiin. Valon määrällä ei ole väliä – ne molemmat loistavat samalla tavalla."

Isäni luuli muuttaneensa elämäänsä kovan työn kautta vakituisessa työssään, mutta nuo sanat saivat minut ymmärtämään, että hänen merkityksellisin työnsä tapahtui sisällä. Sen sijaan, että olisi jahtannut suuria, dramaattisia jännityksiä, hän oppi arvostamaan yksinkertaisempia iloja – mahtavaa sarjakuvaa sunnuntailehdessä, täydellisen rapeaa leikkelepatonkaa tai viileän veden ja lämpimän hiekan tuntemista jalkojen alla kotikaupungin rannalla. Hänelle resilienssi ei ollut vain sitkeyttä – se oli päivittäinen ihmeen tapa, kuin kiitollisuuspäiväkirjan pitäminen. Se tarkoitti pienten, kirkkaiden hetkien huomaamista ja niiden lumoutumista.

Lukiessani hänen muistiinpanojaan tein lupauksen – isälleni, itselleni, lapsilleni ja kaikille rakkailleni: sallisin itseni tuntea hämmästystä, jopa tylsimmissä tai vaikeimmissa hetkissä. Kyse ei ole pakotetusta optimismista tai kivun peittelystä. Kyse on tilan tekemisestä sekä kivulle että mahdollisuudelle, että jotain kaunistakin saattaa olla siellä – kuin yksinäinen tulikärpänen, joka välähtää pimeässä, vaikka vain hetken.